Vaa­lit on käy­ty. Luo­jan kii­tos. Nämä oman eri­no­mai­suu­den fes­ta­rit ovat ai­na suh­teel­li­sen ras­kai­ta, var­sin­kin niil­le, joil­le oman it­sen­sä tyr­kyt­tä­mi­nen on ää­rim­mäi­sen vas­ten­mie­lis­tä.

It­se kuu­lun juu­ri tuo­hon ryh­mään. Olen työ­ni puo­les­ta jou­tu­nut mark­ki­noi­maan sekä myy­mään it­se­ä­ni ai­ka pal­jon vuo­sien saa­tos­sa, ja jos­tain syys­tä se käy vuo­si vuo­del­ta ras­kaam­mak­si. Kak­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten se oli luon­te­van­paa. Ei sil­loin­kaan ol­tu ihan mu­ka­vuus alu­eel­la, mut­ta jo­ten­kin us­ko omaan eri­no­mai­suu­teen oli kor­ke­am­mal­la. Tuli myy­tyä it­se­än­sä pok­ka­na ihan mi­hin vaan, ja jos­tain syys­tä ih­mi­set os­ti­vat, vaik­ka am­mat­ti­tai­to oli eh­kä 50 pro­sent­tia sii­tä mitä se ny­ky­ään on. Pää­sin jopa te­le­vi­si­oon as­ti, jäl­ki­kä­teen aja­tel­len, en ol­lut to­del­la­kaan val­mis sii­hen. Kävi niin kuin Car­la Pe­tac­cil­le, joka odot­ti yh­teis­tä yö­tä Be­ni­to Mus­so­li­nin kans­sa kym­me­nen vuot­ta, ja kun se lo­pul­ta to­te­tui, niin pal­kin­nok­si roik­kui seu­raa­va­na päi­vä­nä am­mut­tu­na pää alas­päin mi­la­no­lai­sen huol­to­a­se­man ka­tos­sa. Mot­to­ni oli sil­loin ”tär­kein­tä ei ole ol­la oi­ke­as­sa vaan va­kuut­ta­va”. Edel­leen se pi­tää kaik­ki­al­la paik­kan­sa, mis­sä mark­ki­noi­daan.

Oma eri­no­mai­suus ko­ros­tuu ny­ky­ään en­tis­tä enem­män so­si­aa­li­sen me­di­an myö­tä. Et ole mi­tään, jos et jul­kai­se oman elä­mä­si jo­kais­ta lou­nas­ta tai lo­ma­mat­kaa. Pa­ri­suh­tee­si toi­nen osa­puo­li on ai­na iha­na, ja jos ei ole pa­ri­suh­det­ta, niin vil­li sink­ku­e­lä­mä Le­vin af­ter skis­sä on. Jos kum­paa­kaan ei ole, ai­na jää jäl­jel­le kis­sat ja koi­rat. Mi­kään ei voi ol­la päin per­set­tä. Jos on, olet luu­se­ri tai pes­si­mis­ti.

Oma eri­no­mai­suu­te­ni taas pe­rus­tuu ny­ky­ään näi­hin kah­teen vii­mek­si mai­nit­tuun ka­te­go­ri­aan. Olen pyr­ki­nyt luo­maan per­sel­leen me­nos­ta tai­det­ta tai ai­na­kin hy­väk­syt­tä­vää. Olen­ko on­nis­tu­nut? No, en ole, en­kä tule on­nis­tu­maan. Sil­ti joku vas­ta­ran­nan­kiis­ki mi­nus­sa yhä ene­ne­vis­sä mää­rin on se hal­lit­se­va osa­puo­li.

Vaa­leis­sa oman eri­no­mai­suu­den ko­ros­ta­jat lait­ta­vat it­sen­sä li­koon, mitä taas vaa­lien al­la so­mes­sa paa­saa­vat omaa eri­no­mai­suut­taan ko­ros­ta­vat, sitä ei­vät eh­dok­kaa­na tee. Se on eh­kä oman eri­no­mai­suu­den vas­ten­mie­li­sin lah­ko. Il­man ris­ke­jä on help­po ol­la eri­no­mai­nen.

On myös ää­rim­mäi­sen vai­ke­aa ol­la ole­mat­ta eri­no­mai­nen. Edel­leen mi­nä­kin ko­ros­tan omaa eri­no­mai­suut­ta­ni, huu­ta­mal­la kei­kal­la mik­ro­fo­niin en­nen vii­meis­tä bii­siä sa­man lau­seen kuin kak­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten. ”Kii­tok­sia ar­voi­sa ylei­sö! Käyn suih­kus­sa ja tu­len tyr­kyl­le”.

Ku­ten niin moni muu­kin, mi­nä­kin olen oman eri­no­mai­suu­te­ni van­ki.

Kii­tok­set ää­nes­tä­jil­le.

Paap­pa

Tiis­te­lää­nen rok­ki­täh­ti. Aja­tuk­sia ti­lauk­ses­ta ja il­man