Lee­na Hjelt

lee­na.hjelt@la­pu­an­sa­no­mat.fi

Taas on se ai­ka, jol­loin ää­nes­tä­jil­le lu­va­taan kym­men­tä hy­vää ja yh­dek­sää kau­nis­ta. Vaa­li­pii­rin edus­kun­ta­vaa­lieh­dok­kai­ta ei voi ai­na­kaan lais­koik­si moit­tia, kun seu­raa hei­dän liik­kei­tään maa­kun­nas­sa. Yh­den päi­vän ai­ka­na eh­tii mo­neen kun­taan.

En­nus­tei­den, ti­las­to­jen ja siis ihan fak­to­jen­kin va­los­sa tu­le­vai­suu­des­sa tus­kin löy­tyy li­sää ja­et­ta­vaa. En­nem­min­kin ja­os­sa on niuk­kuut­ta, kun ta­lous­kas­vu näyt­täi­si ole­van hi­das­tu­mas­sa, väki vä­he­nee ja ikään­tyy, jul­ki­sen sek­to­rin kus­tan­nuk­set näyt­tä­vät ylös­päin ja sama on si­ten suun­ta jul­ki­sel­la ve­lal­la.

Kuin­ka mu­ka­vaa on­kaan lu­va­ta ve­ro­a­lea, li­sää ra­haa ter­vey­den­huol­toon, kou­lu­tuk­seen ja vie­lä tut­ki­muk­seen­kin, py­säyt­tää il­mas­ton­muu­tos il­man, et­tä se vaa­tiin kan­sa­lai­sil­ta sat­sauk­sia ja vie­lä muun hy­vän pääl­le vä­hen­tää ve­la­not­toa.

On­ko eh­dok­kai­den lu­pauk­sil­la siis min­kään­nä­köis­tä poh­jaa – mi­hin us­koa vai us­ko­a­ko mi­hin­kään? Maa­nan­tain Hel­sin­gin Sa­no­mat nä­kee edus­kun­ta­vaa­li­a­na­lyy­sis­sään epä­suh­dan lu­paus­ten ja to­del­li­suu­den vä­lil­lä. Ei siis mi­tään yl­lät­tä­vää. Sen mie­les­tä epä­suh­dan rat­ko­mi­seen on ai­na­kin kak­si vaih­to­eh­toa: joko pet­tää ää­nes­tä­jät tai ro­mut­taa jul­ki­sen ta­lou­den pit­kän ai­ka­vä­lin kes­tä­vyyt­tä.

Mil­lä pe­rus­teel­la sit­ten va­li­ta se oma eh­do­kas? HS:n teet­tä­män ky­se­lyn mu­kaan suo­ma­lais­ten mie­les­tä tär­keim­piä vaa­li­tee­mo­ja ovat val­ti­on ta­lous, ve­ro­jen ja ve­lan mää­rä. Kan­nat­taa ti­va­ta eh­dok­kail­ta, mil­lä nämä lu­pauk­sen­sa ra­hoit­tai­si­vat. Eh­kä oman eh­dok­kaan va­lin­ta teh­dään lo­pul­ta sen oman ar­vo­poh­jan, oman int­res­si­ryh­män pe­rus­teel­la.

Vaik­ka po­liit­ti­nen jär­jes­tel­mäm­me ei muu­ten­kaan, so­ten ja hal­li­tuk­sen kaa­tu­mi­sen jäl­keen, ole ko­vin us­kot­ta­vas­sa kurs­sis­sa, ää­nes­tä­mät­tä ei kan­na­ta jät­tää. Ää­nes­tä­mäl­lä voi yhä vai­kut­taa ja sa­mal­la suo­da it­sel­leen oi­keu­den va­lit­taa.