Viikko
Kuukausi
6kk
? Viikon kysymys ?
Lauantaina keskustellaan Vanhassa Paukussa suremisesta "Lapua 1976" -elokuvan jälkimainingeissa. Tilaisuuden otsikko "saako jo surra yhdessä?" on herättänyt ihmetystä lukijoissamme. Onko meitä lapualaisia kielletty suremasta?
Itse muistan räjähdysonnettomuuden oikein hyvin, täytin sitä edeltäneenä päivänä seitsemän vuotta. Onnettomuuspäivä ja sitä seuranneet vuodet jäivät mieleen lähtemättömästi. En kuitenkaan millään muista, että Lapuaa, lapualaisia olisi kielletty yhdessä suremasta. Päinvastoin. Yhdessä surtiin usean eri tahon johdattamana.
Muun muassa tuomiokirkkoseurakunta ja vapaiden suuntien seurakunnat, tuolloisen kauppalan sosiaali- ja terveysviranomaiset, SPR sekä lukemattomat muut viralliset tahot tekivät valtavan työn ja olivat kanavoimassa surutyötä auki niin käytännön tasolla kuin henkisessä tukemisessa. Kodeissa, kahvipöydissä ja kokoontumisissa asiaa käsiteltiin vuosikausia, joskus diakonissan, joskus naapurin kanssa. Kuten lauantaisen tilaisuuden tiedotteessakin mainitaan, Lapualta alkoi nykyaikainen kriisityö. Huomattiin, että surevia on syytä tukea ahdistuksessa, kulkea vierellä ja kuunnella. Tämä kaikki lienee ollut yhdessä suremista.
Suru on kuitenkin yksilöllinen kokemus. Yksi puhuu, toinen vaikenee, kolmas purkaa surun urheiluun, neljäs vastaa vain jos joku ymmärtää kysyä. Ei meitä ole kielletty suremasta vuonna 1976. Se, että kaikki eivät halua sanoittaa suruaan, ei tarkoita, että meidät olisi vaiennettu. Ei yksilöinä eikä yhdessä.
Räjähdysonnettomuus tuntuu edelleen monen sydänalassa, eniten niiden, jotka menettivät läheisensä. Heidän sisintään me emme voi tuntea, eikä meillä ole sitä varaa arvostella. Jos yksikin rakkaansa haudannut kokee, että suru on vaiennettu, on se arvokas syy keskustella surusta. Palkittu "Lapua 1976" -elokuva on ollut yksi keino hoitaa traumaa, samoin kuin lauantain keskustelutilaisuus.
Tarja Kojola
@lapuansanomat.fi
? Viikon kysymys ?
? Viikon kysymys ?