Tar­ja Ko­jo­la

Maa­ta­lous­tuot­ta­jien kes­kus­lii­ton La­pu­an osas­to viet­ti sa­ta­vuo­tis­juh­laan­sa Wan­has­sa Kar­hun­mä­es­sä tois­sa per­jan­tai­na. Jut­tua si­vul­la 9. Lu­ke­kaa­pa, mil­lai­sia dra­maat­ti­si­a­kin vai­hei­ta liit­tyy MTK La­pu­an pe­rus­ta­mi­seen.

MTK La­pua, ku­ten koko jär­jes­tö, te­kee elin­tär­ke­ää työ­tä maa­ta­lou­sy­rit­tä­jien edun­val­von­nas­sa sekä jä­sen­ken­täl­lä. Yk­si tär­keim­mis­tä teh­tä­vis­tä on tie­don li­sää­mi­nen kou­lu­tus­ten, neu­von­nan ja mo­neen suun­taan teh­tä­vän yh­teis­työn kaut­ta. Kes­kei­nen teh­tä­vä on myös us­kon vah­vis­ta­mi­nen, kun tuot­ta­jien elä­mää ah­dis­ta­vat mo­nen­lai­set vaa­ti­muk­set esi­mer­kik­si EU-by­rok­ra­ti­an tai tuot­ta­ja­hin­ta­heit­te­lyi­den muo­dos­sa.

Lu­es­ke­lin pää­si­äi­sen py­hi­nä pit­käs­tä ai­kaa Mi­nun Hel­lan­maa­ni -kir­jaa, jon­ka on toi­mit­ta­nut La­pu­an Sa­no­mien eme­ri­tus­pää­toi­mit­ta­ja Ju­ha­ni Hei­no­la. Vai­kut­ta­vaa on lu­kea Hel­lan­maan ki­vis­ten pel­to­jen rai­vauk­sen al­ku­vai­hei­ta. Mo­nen mus­ta­val­koi­sen va­lo­ku­van ku­va­teks­tis­sä ti­tu­lee­ra­taan ku­vas­sa ole­vaa isän­tää tai emän­tää ”raa­ta­ja­van­huk­sek­si” tai ”rai­vaa­ja­pa­ris­kun­nak­si”. Miet­ti­kää­pä, mil­lä kons­tein lä­hes kol­me­sa­taa vuot­ta sit­ten siu­na­tus Hel­lan­maas soi­ta oji­tet­tiin ja pel­to­ja rai­vat­tiin. Ei ol­lut moot­to­ri­voi­maa, vään­tö re­vit­tiin isän­nän ja he­vo­sen sel­kä­li­hak­sis­ta. Hel­lan­maan Puh­dos­sa ele­li 1800-lu­vul­la ”Pu­hu­roon Val­li” (Juho Val­li), joka kai­voi elä­män­sä ai­ka­na kä­sin 200 ki­lo­met­riä ojaa, kuok­ki lu­ke­mat­to­mia heh­taa­re­ja pel­toa ja teki tei­tä. Puu­la­pi­ol­la. Pu­hu­roon Val­lil­le oli jos­kus neu­vot­tu, et­tä vaih­da hyvä mies rau­ta­la­pi­oon. Mies oli vas­tan­nut yk­si­kan­taan, et­tä ”tuu sit­ten neu­vo­maan, kun oot kai­va­nu yh­tä pal­jon ojaa kun minä”. Ei­kä vaih­ta­nut. – Pu­hu­roon Val­li sai uro­töis­tään van­hal­la iäl­lä rai­vaa­ja­pal­kin­non: kun­ni­a­kir­jan ja 25 mark­kaa ra­haa.

La­pu­a­lais­ten tuot­ta­jien esi­äi­te­jä ja -isiä on aja­nut eteen­päin se vah­va maa­us­ko, min­kä va­ras­sa ny­kyi­set­kin maa­ta­lou­sy­rit­tä­jät työ­tään jak­sa­vat teh­dä. Ke­hi­tys on ke­hit­ty­nyt, maa­ta­lous ko­neis­tu­nut. Moni työ käy kä­te­väm­min kuin en­nen. Mut­ta jot­kut asi­at ei­vät muu­tu: Maa­ta­lou­sy­rit­tä­jän työ on työ­tä vuo­ro­kau­den ja vuo­den ym­pä­ri. Na­vet­taan men­nään py­hää ar­kia. Säät ja il­mat sää­tää edel­leen joku muu kuin vil­je­li­jä. Maa­ta­lou­sy­rit­tä­jä on mo­nen muut­tu­jan ar­moil­la, vaik­ka ko­neet hel­pot­ta­vat­kin ar­jen puur­ta­mis­ta.

Pu­hu­roon Val­lin rai­vaa­ja­hen­keä vaa­di­taan edel­leen, jot­ta maa­ta­lous Suo­mes­sa kan­nat­taa ja jat­kuu. Ja jot­ta me saam­me edel­leen syö­dä ter­veel­lis­tä, suo­ma­lais­ta lä­hi­ruo­kaa.