Lee­na Hjelt
@la­pu­an­sa­no­mat.fi

Duud­so­neis­ta kak­si, Jarp­pi ja HP Par­vi­ai­nen, saa­pui­vat kut­sut­tui­na La­pu­an ylä­kou­lul­le pu­hu­maan kiu­saa­mi­ses­ta, mut­ta myös ys­tä­vyy­des­tä, po­si­tii­vi­ses­ta anar­ki­as­ta sekä unel­mis­ta ja ko­van työn te­ke­mi­ses­tä nii­den saa­vut­ta­mi­sek­si. Vas­taa­via vie­rai­lu­ja he ovat teh­neet kou­luis­sa eri puo­lil­la Suo­mea.

La­pu­al­le he saa­pui­vat ylä­kou­lu­lais­ten toi­vees­ta ja sil­ti heil­le yl­lä­tyk­se­nä: La­pu­an kau­pun­ki on va­ran­nut 13 000 eu­ron mää­rä­ra­han niin sa­not­tuun osal­lis­tu­vaan bud­je­toin­tiin, jon­ka tar­koi­tuk­se­na on pa­ran­taa nuor­ten hy­vin­voin­tia. Ylä­kou­lu­lai­set ovat it­se saa­neet eh­dot­taa, mitä ra­hal­la teh­dä ja ää­nes­tää ker­ty­neis­tä eh­do­tuk­sis­ta par­haat. Yk­si par­hais­ta oli ni­me­no­maan Duud­so­nien vie­rai­lu.

Duud­so­neil­la on ol­lut val­ta­van haus­kaa ja lu­ke­mat­to­mia hy­viä het­kiä. Lu­mi­lau­tai­lu tu­tus­tut­ti ja yh­dis­ti hei­dät. Jo pik­ku­nas­si­koi­na he al­koi­vat teh­dä ty­kö­nään vi­de­oi­ta, kii­tos Jar­no-Duud­so­nin, jon­ka ”pää­hän ka­me­ra kas­voi kiin­ni”. Seu­raa­vak­si he haa­vei­li­vat saa­van­sa oman tv-oh­jel­man. Kun se to­teu­tui, he ha­lu­si­vat Ame­rik­kaan ei­kä se­kään jää­nyt haa­veek­si. Ne oli­vat iso­ja, täyt­ty­nei­tä unel­mia.

Mut­ta heil­lä on ol­lut myös vai­kei­ta, ikä­viä, su­rul­li­sia het­kiä, jol­loin yh­tä lail­la, tai var­sin­kin sil­loin, he ovat tar­vin­neet toi­si­aan.

– Mik­si me tätä teh­dään? Tie­dän mon­ta ki­vut­to­mam­paa ta­paa teh­dä ra­haa, kom­men­toi Jarp­pi nau­rat­ta­en nuo­ria kuu­li­joi­taan.

Hän vas­taa it­se.

– Kaik­kein tär­kein syy teh­dä tätä on ol­lut ys­tä­vyys.

Ys­tä­vyys on yh­dis­tä­nyt sii­tä huo­li­mat­ta, et­tä he ovat hy­vin eri­lai­sia – tai eh­kä juu­ri sik­si.

Unel­mat. Duud­so­nit ovat teh­neet mah­dot­to­mil­ta­kin tun­tu­neis­ta haa­veis­ta tot­ta. Niis­tä ylä­kou­lu­lai­set sai­vat nyt kuul­la, mut­ta myös sii­tä, mi­ten ih­mees­sä ne ovat to­teu­tu­neet. Jar­pin ja HP:n vies­ti La­pu­an ylä­kou­lu­lai­si­sil­le oli se, et­tä ”mi­kään ei ole mah­ro­ton­ta”.

– Kun ih­mi­sel­lä on unel­mia ja on val­mii­na an­ta­maan kaik­ken­sa ja te­ke­mään rut­kas­ti töi­tä nii­den eteen ja pyy­tää apua tar­vi­tes­saan, ne on mah­dol­lis­ta saa­vut­taa.

– Ai­nut tapa on kää­riä hi­hat ja ryh­tyä hom­miin.

Duud­so­neil­la unel­mien täyt­ty­mi­nen on li­säk­si ot­ta­nut ki­pe­ää joka paik­kaan, kaik­ki, ”ii­iii­han kaik­ki on pan­tu pe­liin” ja fy­siik­ka on ol­lut ko­e­tuk­sel­la. Unel­mien to­teut­ta­mi­nen on vaa­ti­nut myös uh­rauk­sia.

Jarp­pi muis­tut­taa, mi­ten tär­kei­tä omat unel­mat ovat. Nii­tä on sekä iso­ja et­tä lu­ke­ma­ton mää­rä pie­nem­piä.

– Saat it­se päät­tää, mitä ne on ja mitä niil­le teet.

Duud­so­nit ky­sy­vät kuu­li­joil­taan, on­ko näil­lä unel­mia. Ko­vin har­va käsi nou­see.

– Kuin­ka moni on saa­nut apua ka­ve­ril­ta?

Ai­ka mon­ta kät­tä nou­see ylös. Ai­ka mon­ta kät­tä nou­see myös, kun Duud­so­nit ky­sy­vät, kuin­ka moni on aut­ta­nut ka­ve­ria.

Duud­so­nit tie­tä­vät, mis­tä pu­hu­vat, kun he pu­hu­vat kiu­saa­mi­ses­ta. Se on myös ai­noa asia, mis­tä he ha­lu­a­vat va­ka­vas­ti pu­hua. He ha­lu­a­vat päin­vas­toin ol­la esi­merk­ki sii­tä, mitä voi saa­vut­taa, kun te­kee yh­des­sä asi­oi­ta.

– Mikä oli­si voi­nut es­tää kai­ken tä­män, min­kä olem­me saa­vut­ta­neet, Jarp­pi ky­syy.

Kiu­saa­mi­nen. Eh­kä he ei­vät oli­si kos­kaan edes ta­van­neet.

Duud­so­neis­sa­kin on ol­lut sekä kiu­saa­ja et­tä kiu­sat­tu. Ala­kou­lui­käi­se­nä Duud­son-Juk­ka jät­ti muut al­leen.

– Hän tuli kui­ten­kin jär­kiin­sä ja lo­pet­ti kiu­saa­mi­sen ja osa­si myös pyy­tää an­teek­si.

Jar­no kär­si toi­sel­la puo­lel­la, kiu­sat­tu­na. Oli ni­mit­te­lyä, pi­pon heit­tä­mis­tä han­keen, jät­tä­mis­tä ul­ko­puo­lel­le. Vie­lä 30 vuo­den jäl­keen­kin hän­tä it­ket­tää ko­ke­muk­sis­ta ker­to­es­saan.

– Mie­len­kiin­tois­ta on, et­tä nyt ne sa­mat ih­mi­set, kiu­saa­jat, ovat tul­leet lap­si­neen ha­ke­maan Jar­nol­ta ni­mi­kir­joi­tuk­sia, Jarp­pi sel­vit­tää.

HP konk­re­ti­soi kiu­saa­mi­sen seu­rauk­sia. Hän esit­te­lee si­lois­ta, puh­das­ta A3:n ko­kois­ta pa­pe­ria, ry­pis­tää sen ja tal­loo vie­lä pääl­le. Sen jäl­keen hän avai­lee sitä ja yrit­tää suo­ris­taa, mut­ta ru­tut ei­vät oi­ke­ne. Pa­pe­ri ku­vaa ih­mis­tä, jota on kiu­sat­tu.

– Jos mä nyt pyy­dän täl­tä pa­pe­ril­ta an­teek­si, tu­lee­ko tää ta­kas suo­rak­si ja si­loi­sek­si ja eh­jäk­si? Sa­mal­la ta­val­la sun sa­nat, sun teot voi jät­tää toi­seen ih­mi­seen eh­kä jopa py­sy­viä rut­tu­ja, haa­vo­ja, tah­ro­ja. Sen ta­kia me toi­vo­taan, et­tä mie­ti, mi­ten pu­hut toi­sel­le ih­mi­sel­le ja mi­ten käyt­täy­dyt tois­ta ih­mis­tä koh­taan, HP sa­noo vies­tin­sä ylä­kou­lu­lai­sil­le hi­taas­ti ja pai­nok­kaas­ti.

HP:n mu­kaan jo­kai­nen tar­vit­see ym­pä­ril­leen joka päi­vä hy­viä ih­mi­siä tu­ke­maan ja kan­nus­ta­maan  – kan­nat­te­le­maan­kin.

– Kan­nat­taa siis ym­pä­röi­dä it­sen­sä hy­vil­lä ih­mi­sil­lä.

Li­säk­si hän si­tee­raa äi­ti­ään, jol­ta on saa­nut opin elä­män­sä var­rel­le.

– Kai­kis­ta ei tar­vit­se ty­kä­tä, mut­ta kaik­kien kans­sa pi­tää tul­la toi­meen.

Duud­so­nit raa­pus­ta­vat ni­mi­kir­joi­tuk­sen­sa pa­pe­rei­hin, jois­sa on kuva Duud­so­neis­ta yh­des­sä ja ylä­puo­lel­la teks­ti: Mei­dän luo­kas­sa ei kiu­sa­ta. He ha­lu­a­vat, et­tä jo­kai­nen luok­ka ja jo­kai­nen op­pi­las kir­joit­taa pa­pe­riin ni­men­sä ja sa­mal­la si­tou­tuu ole­maan kiu­saa­mat­ta. Pa­pe­ri – käy­tän­nös­sä yh­tei­nen so­pi­mus – oli tar­koi­tus lait­taa nä­ky­väl­le pai­kal­le luok­kiin.

Lo­puk­si kaik­ki luo­kat vuo­rol­laan aset­tui­vat ku­vaan kera HP:n ja Jar­pin. Sel­fie­i­tä­kin otet­tiin nii­den kans­sa, jot­ka us­kal­si­vat tul­la sel­lais­ta pyy­tä­mään.