Lee­na Hjelt
@la­pu­an­sa­no­mat.fi

La­pu­an Sa­no­mat ker­toi tam­mi­kuus­sa 2019 kym­men­vuo­ti­aas­ta Roo­sa Sil­ta­las­ta, jol­la oli vas­ti­kään to­det­tu oi­ke­as­sa ja­las­sa är­häk­kä, pa­han­laa­tui­nen luu­syö­pä. Ku­lu­nee­na ke­sä­nä ty­tön on voi­nut näh­dä vaik­ka­pa Kan­to-te­at­te­rin Suo­men he­vo­nen -näy­tel­mäs­sä.

Roo­sa Sil­ta­lan elä­mä mul­lis­tui pää­la­el­leen kym­men­vuo­ti­aa­na. Lää­kä­ri Sei­nä­jo­el­la an­toi di­ag­noo­sin pit­kään jat­ku­nei­siin nilk­ka­ki­pui­hin, jot­ka oli­vat äi­ty­neet niin pa­hoik­si, et­tä tyt­tö it­ki nii­tä öi­sin. Elet­tiin syk­syä 2018.

– Näyt­tää pa­han­laa­tui­sel­ta, ag­g­res­sii­vi­sel­ta tuu­mo­ril­ta, lää­kä­ri tä­räyt­ti tie­don Roo­sal­le ja tä­män per­heel­le, jot­ka oli­vat epäil­leet ja­las­sa jon­kin­lais­ta mur­tu­maa. Kas­vu­ki­vuik­si nii­tä oli ai­em­min se­li­tel­ty.

– Se oli tosi kau­hea jär­ky­tys. Ky­syin, et­tä kuo­len­ko heti vai het­ken pääs­tä, muis­taa Roo­sa.

– En tie­dä, vas­ta­si lää­kä­ri vain.

Kun Roo­sal­ta ky­syy, mitä hä­nel­le kuu­luu tä­nään, hän vas­taa ly­hy­es­ti:

– Hy­vää!

En­ti­set har­ras­tuk­set, jää­kiek­ko ja kil­pa­tans­si, sai­vat jää­dä, nyt 16-vuo­ti­as nuo­ri nei­ti näyt­te­li tei­ni-ikäis­tä Jaa­naa Lu­hu­ri­kas­sa esi­te­tys­sä "Suo­men he­vo­nen" -näy­tel­mäs­sä. Tal­vek­si on vuo­ros­sa toi­nen näy­tel­mä, Te­at­te­ri La­pu­an "Oi­keen ai­ka ta­loo", joka teh­dään La­pu­an kau­pun­gin­ta­lon sa­ta­vuo­tis­syn­ty­mä­päi­vien kun­ni­ak­si.

– Olin "Suo­men he­vo­ses­sa" 13-vuo­ti­as tei­ni, joka sa­noo kai­ken suo­raan, on roh­kea ja avoin ja vä­hän van­hem­pi kuin oi­ke­as­ti on.

Hän­tä hu­vit­taa ky­sy­mys, mis­sä mää­rin hän sai esit­tää it­se­ään.

– Kyl­lä hiu­kan pi­tää ko­ros­taa piir­tei­tä sii­tä, mitä it­se oli­sin. Näyt­te­le­mi­ses­sä on kiin­nos­ta­vaa se, kun saa it­se kek­siä ja luo­da mie­li­ku­via esit­tä­mäs­tään hah­mos­ta.

Tyt­tö per­hei­neen su­lat­te­li saa­tua di­ag­noo­sia yh­den vii­kon­lo­pun, seu­raa­va­na maa­nan­tai­na he jo mat­ka­si­vat Tam­pe­reel­le yli­o­pis­tol­li­seen sai­raa­laan on­nek­seen tie­tä­mät­tä, et­tä sii­tä tu­li­si käy­tän­nös­sä hei­dän ko­tin­sa lä­hes vuo­dek­si. Siel­lä heil­le sel­vi­tet­tiin heti al­kuun ja juur­ta jak­sain niin, et­tä Roo­sa­kin ym­mär­si, mikä on os­te­o­sar­koo­ma, luu­syö­pä: pa­han­laa­tui­nen, ag­g­res­sii­vi­nen, hel­pos­ti le­vi­ä­vä kas­vain, joka di­ag­no­soi­daan vuo­sit­tain mak­si­mis­saan vii­del­lä 0 – 18 -vuo­ti­aal­la suo­ma­lai­sel­la.

Mi­tään var­maa on­nel­lis­ta lop­pua ku­kaan ei voi­nut lu­va­ta. Mut­ta us­koa va­let­tiin.

– Meil­le sa­not­tiin, et­tä kyl­lä me yh­des­sä sut kun­toon saa­daan ja et­tä kaik­kem­me tu­lem­me te­ke­mään, ker­too Roo­san äi­ti, Maa­rit Ilo­mä­ki.

Syy ei lo­pul­ta ol­lut­kaan oi­ke­an ja­lan nil­kas­sa, vaan pol­ves­sa, jon­ka lää­kä­ri ha­vait­si tois­ta isom­mak­si. Kas­vai­mel­la oli aluk­si ko­koa 11,5 sent­tiä, ja sy­tos­taat­ti­hoi­dot aloi­tet­tiin hy­vin no­pe­as­ti, jot­ta se saa­tai­siin pie­nem­mäk­si ja lei­kat­ta­vak­si.

– Sy­tos­taat­te­ja Roo­sa sai mar­ras­kuun puo­li­vä­lis­tä 2018 syk­syyn 2019. Kas­vain lei­kat­tiin hel­mi­kuus­sa 2019. Leik­kauk­ses­sa pol­ven seu­dul­ta otet­tiin kaik­ki pois 17,5 sen­tin mat­kal­ta ja ti­lal­le asen­net­tiin te­ko­ni­vel.

Roo­sa ei voi­nut enää käy­dä kou­lua, ei ta­paa­mas­sa ys­tä­vi­ään, ei kau­pas­sa ei­kä yli­pää­tään ih­mis­ten il­moil­la, mis­sä oli ris­ki sai­ras­tua. Ou­toa oli se­kin, kun hiuk­set läh­ti­vät.

– Ajat­te­lin, et­tä mus­ta tu­lee ruma, mut­ta lop­pu­jen lo­puk­si en käyt­tä­nyt oi­keis­ta hiuk­sis­ta mi­nul­le teh­tyä pe­ruuk­kia oi­ke­as­taan lain­kaan. Ajat­te­lin, et­tä pa­rem­pi vaan, et­tä kaik­ki nä­kee.

Ja sai­raa­lan osas­tol­la oli mui­ta­kin kal­ju­päi­tä. Ei­kä Roo­sas­ta to­del­la­kaan ru­maa saa­nut, vaan hä­nen pyö­reä pään­sä he­rät­ti ihas­tus­ta.

Maa­rit Ilo­mä­en mu­kaan ai­ka pian per­he al­koi ih­me­tel­lä, mi­ten he oli­vat jat­ku­vas­ti sai­raa­las­sa, kun taas muut po­ti­laat kä­vi­vät huo­mat­ta­vas­ti har­vem­min ja vain kään­ty­mäs­sä.

– Vas­tat­tiin, et­tä Roo­sa saa trip­las­ti enem­män sy­tos­taat­te­ja kuin mo­net muut ja mui­ta ly­hy­em­mäs­sä ajas­sa. Hä­nen hoi­ton­sa oli jät­ti­sy­tos­taat­ti­hoi­to, jos­sa an­net­tin kol­mea eri sy­tos­taat­tia to­del­la isoil­la an­nok­sil­la ja tiu­haan tah­tiin.

Äi­ti ih­met­te­lee tyt­tä­ren­sä voi­ma­va­ro­ja ja sie­to­ky­kyä. Sitä ih­met­te­li­vät kaik­ki muut­kin, lää­kä­rit ja hoi­ta­jat ja sai­raa­la­kou­lun opet­ta­ja.

– Opet­ta­ja tuli tip­pa sil­mäs­sä ker­to­maan, et­tä tyt­tö vä­lil­lä ok­sen­taa ja sa­noo sit­ten, et­tä jat­ke­taan.

Tot­ta­kai pit­kään ja ras­kaa­seen sai­raa­la­jak­soon mah­tui ta­ka­pak­ke­ja. Pa­hin oli, kun Roo­san par­haak­si ys­tä­väk­si sai­raa­las­sa tul­lut, 8-vuo­ti­as Sen­ja kuo­li.

– Sil­loin tun­tui, et­tä mi­nä­kin kuo­len tä­hän.

Tämä haas­tat­te­lu oli tar­koi­tus teh­dä jo vuo­si sit­ten, kun per­hees­sä vie­tet­tiin Roo­san rip­pi­juh­lia.

– Juok­se­mi­nen­kin oli jo hy­väl­lä mal­lil­la, jat­ku­vas­ti fy­si­o­te­ra­pi­as­sa käy­vä Roo­sa muis­te­lee.

Mut­ta asi­at ei­vät men­neet ku­ten oli ole­tet­tu ja toi­vot­tu. Är­hä­kän syö­vän tal­tut­ta­mi­nen ei nä­kö­jään riit­tä­nyt ko­et­te­le­muk­sek­si vaan seu­raa­vak­si on­gel­mak­si koi­tui te­ko­ni­ve­leen syk­syl­lä 2022 asen­net­tu kas­vu­moot­to­ri.

– Moot­to­rin avul­la te­ko­ni­vel­tä piti pys­tyä pi­den­tä­mään mil­li ker­ral­laan ja pit­käl­lä täh­täi­mel­lä ty­tön oman kas­vun ede­tes­sä. Mut­ta kone ei ol­lut­kaan yh­teis­työ­ky­kyi­nen vaan ru­pe­si it­sek­seen pi­den­tä­mään ni­vel­tä. Roo­sa kär­si ko­vis­ta ki­vuis­ta, kos­ka ku­dok­set, ve­ri­suo­net yn­nä muut ei­vät eh­ti­neet kas­vuun mu­kaan.

Ei­kä täs­sä­kään vie­lä kaik­ki. Ke­vät­tal­vel­la 2023 leik­kaus­koh­ta al­koi mär­kiä ja Tays-vie­rai­lut sai­vat jat­koa. Haa­va jou­dut­tin avaa­maan ja puh­dis­ta­maan ja sama kui­ten­kin tois­tui ju­han­nuk­se­na ja koh­ta uu­del­leen. Toi­men­pi­teet ei­vät aut­ta­neet, vaik­ka tyt­tö sai ja söi an­ti­bi­oot­te­ja. Lo­pul­ta vii­me vuo­den hei­nä­kuus­sa Ta­y­sis­sä vaih­det­tiin koko te­ko­ni­vel ja sa­man ja­lan poh­kees­ta siir­ret­tiin li­has­ta ja toi­sen ja­lan rei­des­tä ihoa.

– On­nek­si Roo­sa on ur­heil­lut, et­tä hä­nel­lä oli, mitä ot­taa, äi­ti huo­kai­see.

On­ko tämä oi­ke­as­ti sat­tu­nut meil­le? Oli­ko tämä kaik­ki sit­ten­kin un­ta? Ai­na­kin sekä äi­dis­tä et­tä tyt­tä­res­tä tun­tuu kuin oli­si elä­nyt unes­sa. Roo­sal­le syö­väs­tä ja hoi­dois­ta tuli uu­si nor­maa­li.

Uu­si te­ko­ni­vel ei ole enää jat­ket­ta­va, min­kä vuok­si Roo­san toi­nen jal­ka on jää­nyt tois­ta ly­hy­em­mäk­si ja hän hie­man nil­kut­taa.

– Ih­mi­set ky­sy­vät, mik­si kä­ve­len näin, olen­ko kaa­tu­nut ja kaik­ki jär­kyt­ty­vät, kun sa­non, et­tä ei vaan mi­nul­la on syö­pä.

Roo­sa ei us­kal­la suun­ni­tel­la elä­mään­sä ko­vin pit­käl­le.

– Sen täs­sä on op­pi­nut, et­tei elä­mää kan­na­ta aja­tel­la päi­viä eteen­päin. En ha­lua pet­tyä enää ku­ten vii­me ke­sä­nä.

Pik­ku­tyt­tö­nä Roo­san haa­ve­am­mat­ti oli lää­kä­ri, mut­ta sai­rau­ten­sa pa­him­mas­sa vai­hees­sa hän ei sitä enää ha­lun­nut. Nyt tuo lap­suu­den haa­ve on taas hii­pi­nyt mie­leen ja sitä koh­ti hän jo suun­taa, kos­ka aloit­taa syk­syl­lä kak­sois­tut­kin­non, lu­ki­on ja lä­hi­hoi­ta­jan, opin­not.

– Pa­him­pi­na ai­koi­na em­me elä­neet edes päi­vä, vaan tun­ti ker­ral­laan, äi­ti muis­te­lee.

Luot­ta­mus­ta ker­tyy kui­ten­kin pik­ku hil­jaa, vaik­ka pel­ko ei ole ko­ko­naan ohi vie­lä­kään. Akuu­tein tun­ne koh­dis­tuu nyt bak­tee­riin: mitä ta­pah­tuu, kun Roo­sa lo­pet­taa an­ti­bi­oo­tit, joi­ta on syö­nyt vii­me syk­sys­tä läh­tien?

Sekä Roo­sa et­tä äi­tin­sä kiit­te­le­vät ih­mi­siä tu­es­ta ja ym­mär­ryk­ses­tä. Ja sai­raa­las­sa oli­vat maa­il­man iha­nim­mat lää­kä­rit ja hoi­ta­jat.

– Il­man hei­tä ei oli­si mil­lään jak­sa­nut, Maa­rit Ilo­mä­ki to­te­aa.

Kun Roo­sa ei voi­nut enää käy­dä kou­lua, opet­ta­jan­sa Tiis­ten­jo­en kou­lul­la jär­jes­ti ta­paa­mi­sia ulos, mak­ka­ran­pais­toa laa­vul­la ja ke­vät­juh­la­kin vie­tet­tiin pi­hal­la. Tsemp­pi­vies­te­jä tuli mah­dot­to­mas­ti. Kun Roo­sa vii­mein pää­si pa­laa­maan kou­luun­sa, hän eh­ti käy­dä sitä noin kuu­kau­den, kun­nes ko­ro­na­pan­de­mia eris­ti kaik­ki op­pi­laat ko­tei­hin­sa.

Roo­sa ja äi­tin­sä is­tu­vat Lu­hu­ri­kan ke­sä­te­at­te­rin kat­so­mos­sa ker­to­mas­sa ko­et­te­le­muk­sis­taan. Seu­raa­van Suo­men he­vo­nen -näy­tel­män al­kuun on enää tun­ti ja näyt­te­li­jöi­tä ja mui­ta näy­tel­män te­ki­jöi­tä al­kaa pik­ku hil­jaa va­lua pai­kal­le kor­jai­le­maan rek­vi­siit­taa ja kui­vaa­maan la­val­le ra­ken­net­tua, sa­de­kuu­ron jäl­jil­tä kas­tu­nut­ta lat­ti­aa.

Näy­tel­män Äi­tee, la­pu­a­lais­läh­töi­nen näyt­te­li­jä, oh­jaa­ja ja lau­la­ja Pirk­ko Uit­to kuu­lee myös Roo­san ta­ri­naa en­sim­mäis­tä ker­taa.

– Olen tien­nyt, et­tä jo­tain si­nul­le on ta­pah­tu­nut, mut­ta ei mi­nul­la ole ol­lut mi­tään kä­si­tys­tä täl­lai­ses­ta, Uit­to kau­his­tuu.

– Iki­nä et ole va­lit­ta­nut et­kä sa­no­nut mi­tään. Ar­vos­tan suu­res­ti, hän lii­kut­tuu ja niin käy Roo­san äi­dil­le­kin.

– Kii­tos, iha­na Pirk­ko, hän sa­noo.

Ih­mi­set ei­vät ai­na tie­dä, mi­ten koh­da­ta ko­via ko­ke­nei­ta. Esi­mer­kik­si kom­ment­ti "kai­kel­la on tar­koi­tuk­sen­sa" on sel­lai­nen, jos­ta Maa­rit Ilo­mä­ki hie­man hiil­tyy. Ei pie­nen, vi­at­to­man lap­sen va­ka­val­la sai­ras­tu­mi­sel­la ole mi­tään tar­koi­tus­ta.