Viikko
Kuukausi
6kk
? Viikon kysymys ?
Aino Niemisestä, Tuumingin Ainosta, on ollut elämänmakuinen juttu Lapuan Sanomissa 23.12.1999.
Aino Susanna Nieminen syntyi 28.12.1931 Lakaluoman Tuumingissa. Hänet tunnettiinkin kylällä nimellä Tuumingin Aino.
Tuumingin talo sai nimensä, kun paikan ensimmäinen rakentaja tuumaili asian kanssa pitkään. Tupa oli ainakin yhden talven vesikattovaiheessa. Se on keskellä metsää, naapureihin oli matkaa kilometri.
Tuuminki oli alun perin Hakosen talon torppa. Vuokra torpasta maksettiin työn muodossa eli taksvärkkinä.
Sukumme kantaisä Juha Nieminen (23.12.1864 – 20.2.1931) tuli Tuuminkiin Ämmälänmäeltä 1885. Vaimokseen hän löysi Lakaluomalta Maria Perämäen (19.5.1860 – 7.8.1930). Mökki oli alkujaan pelkkä tupa ja ilmeisesti ns. savupirtti. Kun miniöitä alkoi tulla, rakennettiin päätyyn kaksi kamaria.
Tuumingin torpan lunasti itselleen vanha Juha. Sittemmin omistus siirtyi poika Juho Vihtorille, eli ”Jussille”. Tilan lohkomisessa maanmittari teki alasta ällänmuotoisen, koska hän sai palkkionsa pyykkikivien mukaan, muisteli Aino.
Jatkosodan aikana Tuuminkia hoiti kolme naista: äiti ja tyttäret. Oli harvinainen sattuma ikäluokissa, että isä ja poika joutuivat sotahommiin samaan aikaan.
Tuuminkilaiset tulivat minulle tutuiksi jo pienenä poikana, kun papan mukana menin hevoskärryillä heinänkaatoon. Heillä ei ollut omaa hevosta. Pikkukärryillä eli kovapyöräisillä käsikärryillä he tekivät lähes kaikki siirtoajot. Ahkeralla työllä ja säästäväisyydellä tila antoi niukan toimeentulon.
Tuumingin tytöillä Ainolla ja Saimalla oli puutarhassaan mansikkamaa ensimmäisenä kylässä. Marjoista riitti myyntiinkin. Sisarukset myös paimensivat lehmiä ja mullikoita Paasikkaan tienvarsilla monta kesää. Saivat näin korvattua laidunta ja tienvarret maisemoituivat. Aino keräsi myös koripajuja myyntiin. Hän tiesi hyötykasvuiset pajukot. Me kilpailijat olimme kateellisia, sillä Aino sai kaupassa pidemmistä pajuistaan parempaa hintaa. Kuoritut pajut piti olla sidottuina 100 kappaleen nipuissa.
Sitten Aino pääsi Lakkitehtaalle töihin, työmatka oli noin neljä kilometriä. Hän kulki sinne kävellen, polkupyörällä, potkurilla ja suksilla. Tie peltomaisemassa oli auraamaton, vain hevosilla ajettu. Siinä oli sankaritekoa, kun pimeällä ja huonokuntoista tietä tarpoi illoin aamuin työmatkat.
Enoni Matti Kallio oli tuohon aikaan huolestunut naapurin vanhanpojan morsianpulasta ja lupautui tälle puhemieheksi vanhan tavan mukaan. Hän oli huomannut Tuumingin Ainon reippaaksi ja tekeväksi naiseksi, joten tuumasta toimeen. Soitettiin Ainolle Lakkitehtaalle ja kysyttiin lupaa poiketa pyhänä kylässä, kun olisi vähän asiaakin. Lupa tuli.
Hevosella mentiin Tuuminkiin. Matti otti puhemiehenä asian esille ja perusteli nuorten sopivuutta toisilleen.
Saima antoi vakaan vastauksen: ”Me ollahan päätetty, ettemmä kumpikaan ota miästä”.
Aino oli hämillään, ei vastannut mitään. Asia oli näin käsitelty. Juotiin kaffit, kosioväki palasi Tiistelle.
Lopputalvesta 1957 oli sovittu pastori Ville Kuoppalan kanssa Tuuminkiin seurat. Ville aikoi ajaa sinne Karan pihasta Ford Customillaan. Tie oli talven aikana ajettu hevosilla kovaksi polanteeksi, mutta ajoura oli kapea. Peltoaukean jälkeen auton toinen sivu putosi pohjaa myöten lumeen. Matkaa oli jatkettava kävellen.
Seurojen jälkeen Ville jäi kahville ja seurustelemaan taloon. Miessakki käveli Karaan päin ja nostivat auton kovalle alustalle. Autossa oli vaihde päällä. Karan Kaleva haki pistolapion, että saivat tehtyä tilaa alle menoon. Kaleva hoikkana poikana sai ryömiä auton alle siirtämään käsin vaihteen vapaalle. Takaperin työnsivät autoa ja etupyöristä potkimalla saivat ohjattua sitä.
Näin auto kulkeutui Karaan. Seuraava yllätys oli, kun avaimia ei löytynyt mistään. Ville soitti kotiin, että etsivät vara-avaimet, jotka sitten pastori Lumme tuo autollaan Karaan. Näin tapahtui, mutta avainnippu ei ollut se oikea. Papit joutuivat lähtemään kaksistaan kirkolle. Seuraavana päivänä Jussi löysi avaimet Tuumingin pihasta. Soitto kirkolle ja sama pari haki auton pois.
Sisarusten vanhemmat menehtyivät 1960- ja 70-luvuilla. Lankapuhelin saatiin 1980-luvulla, sähköjä ei vielä silloin ollut.
TV:tä ”likat” kävivät katsomassa naapureissa. Seurustelu jäi vähälle, kun piti seurata kuvaruutua. Meille sukulaisille tuli ahaa-elämys: akkukäyttöinen TV. Minä ostin akun ja rakensin pöytälampusta 12 voltin valaisimen. Auliksella oli mustavalkoinen matkatelevisio vapaana sekä pöytäantenni. Kaleva tuli myös sponsoriksi.
Menimme 28.8.1989 yllätyksenä luovuttamaan laitteita. ”Voi jukelin tähären Taunon päivä ja Tuumingis on televisio!” kommentoi Saima.
Ohjeistettiin, että kun virta loppuu, soittakaa, haetaan akku lataukseen. Kerran sitten Aino soitti hätäisenä: ”Kuva loppuu! Tuu nyt pian hakemahan akku, kun Toni Niemisen toinen hyppy jäi näkemättä!”
Saima kuoli 14.3.1991 71-vuotiaana, sen jälkeen Tuumingin Aino asui yksin.
Opettaja Paavo Lakaniemi vei koululaisiaan Tuuminkiin tutustumaan vanhanaikaiseen asumisen tapaan. Se oli Ainolle mieluisa kokemus. Lapsille sai esitellä vanhoja työkaluja ja menetelmiä töiden tekemiseen. Esillä oli ainakin maidon käsittely separoinnista voin kirnuamiseen. Matka piti opettajan määräyksestä kaikkien tehdä kävellen edestakaisin. Siinä Aino pääsi kertomaan, kuinka hän käveli kyseisen matkan jokaisena koulupäivänä auraamattomalla tiellä.
Aino kuntoili keräten polttopuita naapurien metsistä. Joku tuttava ajoi rangat Tuumingin rantteelle. Moottorisahalla katki, kirveellä halki ja katon alle suojaan. Parhaina aikoina kaikki liiterit ja ladot olivat täynnä puita. Kukat talon ympärillä olivat kesäisin upeat, samoin marjapensaat.
Aino asui elämästään 87 vuotta Tuumingissa, josta ajasta yksin 27 vuotta. Vuonna 1920 noin 60 neliön talossa asui 10 ihmistä. Tuumingissa on synnytetty 10 lasta Niemisen sukuun kolmen äidin toimesta.
Aino oli iloinen ja seurallinen ihminen. Lenkkeilijät ja mökkiläiset poikkeilivat usein Ainoa tervehtimässä. Minä kävin aina Lapuan reissuillani tervehtimässä Ainoa, hyvää ystävääni. Samalla sain kuunnella Etelä-Pohjanmaan murretta aidoimmillaan, sillä yksin asuva ei saanut liikaa ulkopuolista vaikutusta murteeseen.
Luonnon ja sen eläimien seuraaminen oli tärkeässä roolissa kesällä ja talvella. Rauhallinen peltoalue metsän keskellä sai ainakin hirvet syömään aivan pihapiiriinkin. Aino kertoi nähneensä karhujakin.
Aino menehtyi 9.1.2020. Tuvan seinustalle jäivät elämänlangat muistuttamaan hoitajaansa. Elämänlanka kasvina on ilmeisesti vielä Ainoakin sitkeämpi tyyppi.
Esko Nieminen
Mänttä
Niemisen muistoja Lakaluomalta on julkaistu myös loppuvuoden 2024 lehdissä.
? Viikon kysymys ?
? Viikon kysymys ?