Jo­kai­ses­sa ky­läs­sä oli en­nen van­haan son­niyh­dis­tyk­sen son­ni. Sen teh­tä­vä oli hoi­taa ky­län leh­mi­kar­jan tar­peet. Son­nin piti ol­la ener­gi­nen ja vah­va suo­rit­ta­maan an­net­tua teh­tä­vää. Joi­na­kin päi­vi­nä son­nin teh­tä­vät saat­toi­vat jopa ruuh­kau­tua.

Ru­has­sa son­nin hoi­to oli vah­vois­sa kä­sis­sä. Teh­tä­vää hoi­ti tun­nol­li­ses­ti kaik­kien ky­lä­läis­ten tun­te­ma, pi­det­ty hen­ki­lö. Hän oli rau­hal­li­seen tyy­liin­sä jut­te­le­va Lau­ri.

Isä­ni oli ker­ran ko­to­ku­jal­la niit­tä­mäs­sä jo pit­käk­si­kin eh­ti­nyt­tä pien­nar­hei­nää. Vii­kat­teel­la niit­ti ja vä­hän vä­liä Osuus­kau­pas­ta, kir­kon­ky­läl­tä os­ta­mal­laan te­ro­tus­ki­vel­lä li­sä­si te­rän leik­kuu­ta.

Pian isä huo­ma­si, et­tä naa­pu­rit läh­te­vät tuo­maan leh­mää käyn­nil­le son­nin luo. Mat­ti rii­mus­sa kiin­ni ja Mai­ja pie­nen pai­men­vit­san kans­sa leh­män ta­ka­na tar­vit­ta­es­sa ke­vy­es­ti käs­kyt­ti leh­mää. joka tyy­pil­li­ses­ti käyt­täy­tyy epäi­le­väs­ti näis­sä ti­lan­teis­sa. Eläin on epä­var­ma: mi­hin täs­sä nyt oi­kein ol­laan me­nos­sa? Muu­kin leh­mi­kar­ja on ih­meis­sään, am­mu­vat leh­mi­haas­sa, ai­van kuin ky­sy­äk­seen, mi­hin ka­ve­ria vie­dään.

Naa­pu­rit saa­vut­ti­vat mei­dän tien­haa­ran. Isä kes­keyt­ti niit­tä­mi­sen, no­ja­si vii­kat­tee­seen ja huik­ka­si Ma­til­le: ”Jaha... Oot­ta Lau­ril­le me­nos?” Mat­ti sai py­säy­tet­tyä leh­män, joka tah­toi sii­nä hiu­kan pis­tää vas­ta­han, mut­ta us­koo kun isän­tä ot­taa rii­mus­ta kun­non ot­teen. ”Nooh... Lau­ril­le men­nä­hän, kun Mai­ja tah­too”, Mat­ti vas­ta­si.

”Vii­mek­si veim­mä son­nin luo ereh­dyk­ses­sä tii­neen leh­män!”, Mat­ti jat­koi ja ker­toi ta­pauk­sen:

Leh­mä oli kul­je­tet­tu na­ve­tan pi­haan. Son­ni oli tul­lut vauh­dil­la na­ve­tas­ta, Lau­ri lä­hes kelk­ka­na pe­räs­sä. On­nek­si oli vah­va köy­si rii­mun jat­kee­na.

Mat­ti oli saa­nut leh­män kiin­ni sei­nään asen­net­tuun me­tal­li­ren­kaa­seen. Son­ni oli ryn­nän­nyt pai­kal­le ja aloit­ta­nut asi­aan­kuu­lu­vat val­mis­te­le­vat se­re­mo­ni­at, joi­hin kuu­luu muun mu­as­sa il­man nuuh­kai­se­mi­nen use­am­mal­ta kan­til­ta, sie­rai­mil­la teh­ty ir­vis­tys. Nuuh­kai­sun pe­rus­teel­la son­ni oli teh­nyt no­pe­an rat­kai­sun ”po­ti­laan” ti­las­ta. Se oli pyö­räh­tä­nyt kan­noil­laan ja ryn­nän­nyt koh­ti na­vet­taa. Taas­kin Lau­rin ja­lat tus­kin osui­vat maa­han, kun tuli äk­ki­py­säys na­ve­tan ovel­la.

Sii­nä son­ni oli mul­koil­lut taak­se päin ikään­kuin ky­sy­äk­seen, et­tä mi­täs tämä nyt oli ole­vi­naan. Et­tä val­miik­si tii­net­tä tän­ne tuo­tiin...!

Mat­ti päät­ti ta­ri­nan­sa ja jat­koi­vat mat­kaa. Il­mei­ses­ti tämä ker­ta su­jui ku­ten pi­ti­kin.

Pau­li Knuut­ti­la

Ru­ha­laa­sis­ta kir­joit­ta­va Pau­li Knuut­ti­la on syn­ty­jään la­pu­a­lai­nen ja viet­tä­nyt nuo­ruu­ten­sa Ru­has­sa. Hän on ai­kui­si­kän­sä asu­nut Vaa­sas­sa. Kir­joit­ta­ja on ky­sy­nyt jut­tu­jen elos­sa ole­vil­ta hen­ki­löil­tä lu­van ta­ri­noi­den jul­kai­suun.