Tar­ja Ko­jo­la
@la­pu­an­sa­no­mat.fi

La­pu­an­jo­en töy­rääl­lä Liuh­ta­ris­sa ko­ho­aa le­vol­li­se­na ko­mea, pu­na­mul­lat­tu puo­li­tois­ta­foo­nin­ki­nen talo. Hä­mär­ty­väs­sä jou­lu­kuun pak­ka­sil­las­sa tiel­lä kul­ki­ja voi­si hel­pos­ti ku­vi­tel­la, et­tä tu­van pit­käl­lä pöy­däl­lä pa­laa kynt­ti­lä ja hy­ri­see il­ta­vir­si.

Mut­ta tu­li­ja jou­tuu­kin si­sään as­tu­es­saan ai­van toi­siin tun­nel­miin. Yh­täk­kiä ol­laan Ame­ri­kan ete­lä­val­ti­oi­den plan­taa­sien ja le­vei­den jo­ki­suis­to­jen mai­se­mis­sa. Slide-ki­ta­ra soi, syvä bas­so­ää­ni täyt­tää ti­lan kur­ki­hirt­tä myö­ten.

Ää­nen läh­de löy­tyy tu­van ison ta­kan edes­tä. La­pu­al­le Lon­toon lie­peil­tä, Craw­leyn kau­pun­gis­ta muut­ta­nut Leigh­ton Pho­e­nix hak­kaa jal­kaan­sa tu­van lat­ti­aan ja sä­es­tää jyl­hän kuu­lois­ta lau­lu­aan ki­ta­ral­la.

Pho­e­ni­xin ään­tä voi­si ku­vail­la pri­mi­tii­vi­sek­si. Se on su­kua blues-mu­sii­kin esi-isäl­le, kaik­kien ai­ko­jen var­hai­sim­mal­le blues-tyy­lil­le, jota ta­va­taan sa­noa del­ta blu­e­sik­si. Tyy­li on jo­ta­kuin­kin sata vuot­ta van­haa, ja se on mää­ri­tel­mäl­li­ses­ti mies ja ki­ta­ra -mu­siik­kia.

– Del­ta blu­e­sia soi­tet­tiin useim­mi­ten ”juke join­teis­sa” eli hal­vois­sa ka­pa­kois­sa. Siel­lä tär­ke­ää oli tans­si­mi­nen, jo­ten lau­lu­jen sa­noil­la ei it­se asi­as­sa ol­lut ko­vin suu­ri mer­ki­tys. Tär­ke­äm­piä oli­vat ryt­mi ja me­lo­dia.

Tai­tei­li­ja­ni­meä L. R. Pho­e­nix käyt­tä­vä liuh­ta­ri­lai­nen on kes­kit­ty­nyt ni­me­no­maan iki­van­haan blu­e­siin, jos­sa ei soit­ti­mil­la kik­kail­la.

– Krop­pa ja ää­ni ovat ne inst­ru­men­tit, ja ki­ta­ra toi­mii ryt­mi­soit­ti­me­na, hän ku­vai­lee.

– It­se asi­as­sa jol­len oli­si muut­ta­nut Suo­meen, en var­maan­kaan soit­tai­si tä­män tyy­lis­tä mu­siik­kia, Pho­e­nix ar­ve­lee.

– Ai­em­min har­ras­tin muun mu­as­sa ras­kas­ta roc­kia, hän yl­lät­tää.

– Olin kyl­lä kuun­nel­lut esi­mer­kik­si Tom Wait­sia, mut­ta kun löy­sin del­ta blu­e­sin, tun­sin tul­lee­ni mu­sii­kil­li­seen ko­tiin. Ja oi­ke­as­taan oman ää­ne­ni löy­sin vas­ta Suo­mes­sa. Tai pääs­tin sen tääl­lä il­moil­le. Ää­ne­ni on kuin vil­li­he­vo­nen, se täy­tyy pääs­tää va­paak­si. Jos yri­tän lau­laa jol­la­kin toi­sel­la tyy­lil­lä, sii­tä ei tule yh­tään mi­tään.

Muu­sik­ko har­ras­taa mu­sii­kin his­to­ri­aa.

– Luen pal­jon, ja olen sy­ven­ty­nyt eri­tyi­ses­ti del­ta blu­e­siin. On­nek­si sen ajan van­ho­ja kap­pa­lei­ta löy­tyy in­ter­ne­tis­tä pal­jon. Tuon ajan en­sim­mäi­siä, kuu­lui­sim­pia muu­sik­ko­ja oli Char­lie Pat­ton. Hä­nen bii­se­jään soi­tan run­saas­ti, mies ker­too.

– Usein ajau­dun ai­van mui­hin maa­il­moi­hin soit­ta­es­sa­ni, ja sil­mät me­ne­vät kiin­ni. En kyl­lä tee sitä tar­koi­tuk­sel­la, Leigh Pho­e­nix nau­raa.

– On vain niin hie­noa, kun mu­siik­ki vie mu­ka­naan. Keik­ka on on­nis­tu­nut, jos olen sen jäl­keen rät­ti­vä­sy­nyt ja hiki vir­taa.

Pho­e­nix soit­taa myös omia sä­vel­lyk­si­ään, mut­ta van­han blues-pe­rin­teen tal­len­ta­mi­nen ja vä­lit­tä­mi­nen ovat vie­lä tär­ke­äm­piä kuin oma tuo­tan­to.

– Koen, et­tä olen vain vä­li­kap­pa­le – vä­li­tän mu­siik­kia sa­dan vuo­den ta­kaa. Imen it­see­ni kap­pa­leen yti­men ja vä­li­tän sen nyky-ylei­söl­le. En imi­toi ke­tään, vaan tar­jo­an oman inst­ru­ment­ti­ni eli oman it­se­ni mu­sii­kin käyt­töön, hän maa­lai­lee.

Pho­e­nix on mu­si­kaa­li­ses­ta ja esiin­ty­jien su­vus­ta.

– Se­däl­lä­ni oli le­vy­tys­s­tu­dio, hän os­te­li mat­koil­taan inst­ru­ment­te­ja. Mum­mo soit­ti pi­a­noa. Isä­ni maa­la­si tau­lu­ja.

Ja ku­va­tai­teis­ta pu­heen ol­len – Leigh­ton Pho­e­nix on myös äl­lis­tyt­tä­vän hyvä piir­tä­jä. Tä­män ju­tun yh­tey­des­sä on pari esi­merk­kiä mie­hen kä­den­jäl­jes­tä.

– En ole ku­va­tai­det­ta­kaan opis­kel­lut. Piir­tä­mi­nen on vä­hän kau­si­luon­tois­ta. Vä­liin on pit­ki­ä­kin tau­ko­ja. Nyt näi­tä on taas syn­ty­nyt. Olen haa­veil­lut näyt­te­lys­tä, La­pu­al­la tai­taa ol­la hy­viä näyt­te­ly­ti­lo­ja mut­ta il­mei­sen pit­kät jo­not, hän ar­ve­lee.

Suu­ta­lan­ku­jan isän­näl­tä on juu­ri jul­kais­tu uu­si al­bu­mi, ”If the De­vil sang the blues”, joka on tal­len­net­tu live-kei­kal­la Up­to­nin blues-fes­ti­vaa­leil­la Eng­lan­nis­sa.

Pit­kä­soit­to on saa­nut Suo­men blues-pii­reis­sä erit­täin po­si­tii­vi­sen vas­taa­no­ton. Esa Ku­lo­nie­mi, Suo­men eit­tä­mät­tä joh­ta­via juu­ri­mu­sii­kin gu­ru­ja, kir­joit­ti Pho­e­ni­xin ää­nes­sä ole­van sa­man­lais­ta ma­jes­teet­tis­ta suu­ruut­ta kuin del­tab­lu­e­sin al­kui­säl­lä Char­lie Pat­to­nil­la, ja Blues News-leh­des­sä Pete Hop­pu­la ke­huu, et­tä le­vyn tul­kin­nat saa­vat kuu­li­jan unoh­ta­maan kap­pa­lei­den his­to­ri­al­li­set juu­ret ”ja us­ko­maan nii­den kum­pu­a­van vain ja ai­no­as­taan lau­lu­ja hyp­noot­ti­sen van­git­se­val­la ää­nel­lään toi­sin­ta­van L.R. Pho­e­ni­xin it­se­näi­sen mie­len so­pu­kois­ta”.

Pa­ras koh­te­li­ai­suus, min­kä Pho­e­nix ker­too mu­sii­kis­taan saa­neen­sa, tuli Rans­kas­sa.

– Kei­kan jäl­keen jut­te­lin yh­den Gha­nas­ta ko­toi­sin ole­van nai­sen kans­sa, ja hän sa­noi, et­tä mu­siik­ki­ni muis­tut­ti hän­tä hä­nen ko­ti­maas­taan. Olen kuun­nel­lut vii­me ai­koi­na pal­jon af­rik­ka­lais­ta mu­siik­kia. Kuun­te­len myös jaz­zia, esi­mer­kik­si The­lo­nius Mon­kia, Mi­les Da­vi­sia, Cap­tain Beef­he­ar­tia. Mut­ta myön­nän nuo af­rik­ka­lai­set vi­vah­teet. Eh­kä sii­nä on jo­tain sa­maa al­ku­ko­ti-mei­nin­kiä.

Le­vyn­jul­kai­su­kei­kan Leigh Pho­e­nix soit­taa tä­män vii­kon per­jan­tai­na Cafe Pat­ruu­nas­sa.

– Ky­sees­sä on hy­vän­te­ke­väi­syys­keik­ka. Va­paa­eh­toi­set pää­sy­lip­pu­mak­sut osoi­tan Rock Cam­pil­le kou­lu­kiu­saa­mi­sen vas­tai­seen työ­hön.

Muu­sik­ko sa­noo it­se ol­leen­sa kou­lu­kiu­sat­tu.

– Kos­ka olin eri­lai­nen, mi­nua kiu­sat­tiin. Edel­leen nuo muis­tot tu­le­vat vä­lil­lä pin­taan. Sik­si lip­pu­tu­lot me­ne­vät Rock Cam­pil­le. Toi­vot­ta­vas­ti ih­mi­set läh­te­vät kuun­te­le­maan.