Viikko
Kuukausi
6kk
? Viikon kysymys ?
Kalle Vaahtoniemi
@lapuansanomat.fi
Alpo Kero on nähnyt maailmaa ratin takaa. Rekkaa ammatikseen ajanut Kero on kolunnut pohjoisen pallonpuoliskon maanteitä Barentsinmeren hyisiltä rannoilta aina Lähi-idän paahteisille aavikoille. Matkat olivat kaukana lomareissuista, sillä työtä tehtiin usein vuorokauden ympäri, eikä lepoajoista ollut puhettakaan. Viikon aikana auton ratissa ajettuja kilometrejä kertyikin helposti useita tuhansia.
Lapualainen Alpo Kero on kiertänyt keskimääräistä eläkeläistä enemmän maailmaa. Omakotitalon seiniä koristavat matkamuistot muun muassa Thaimaasta sekä Yhdysvaltojen eri osavaltioista. Nämä matkat Kero on kuitenkin tehnyt vasta eläkkeellään. Vuonna 1956 alkanut työelämä rekan ratissa vei miestä paikkoihin, joihin ei muuten olisi tullut lähdettyä. Ensimmäiset työt olivat kuitenkin lähellä.
– Ensiksi taisin ajaa hietaa Seinäjoentien työmaalle. Sitten kävin armeijan välissä, jonka jälkeen jatkoin Patruunatehtaan ja EP:n Tavaralinjalla, jossa ajoin kolme reissua Helsinkiin viikossa. Autoissa oli tuolloin 120 hevosvoimaa eli kiire ei ollut, Kero muistelee naurahtaen.
Kolmen vuoden jälkeen Kero aloitti työt vielä tuolloin pienessä P. Nyholmissa, joka kasvoi vähitellen Pohjoismaiden suurimmaksi kuljetusliikkeeksi. Keron aloittaessa Nyholmin alla ajoi 38 autoa, mutta yhdeksän vuoden päästä hänen pois jäädessä autoja oli jo 250. Nyholmin vuosilta Kerolle on jäänyt paljon hienoja muistoja ja elinikäisiä ystäviä. Nyt jo toiminnan lopettaneen aikansa suuryrityksen työntekijät kokoontuvat yhteen tasaisin väliajoin.
– Nyholmilla pääsin kiertämään maailmaa. Ensimmäinen työtehtävä oli ajaa 5,5 miljoonaa kiloa sokeria Ruotsiin. Pääasiassa reissut suuntautuivat Pohjois-Norjaan, mutta kävin myös etelässä.
Usein keikat hoidettiin yhdeltä istumalta, eikä "turhia" lepotaukoja vietetty matkan varrella. Samoilla silmillä ajettiin helposti jopa yli tuhat kilometriä.
– Kerran ajoin Haaparannan kautta Norjan Trondheimiin, jonne kilometrejä kertyi noin 1700. Aamulla piti olla siellä, joten yötä vasten täytyi ajaa, eikä taukoja ehtinyt pitämään. Pari kertaa meinasin nukahtaa, joten pysäytin auton, kiersin sen kävellen muutaman kerran ja jatkoin matkaa. Ehdin lopulta hyvin aamuksi sinne, Kero muistelee.
Pohjois-Norjassa koeteltiin paitsi kuskin kestävyyttä, myös ajo- ja soveltamistaitoja. Pohjoisen erämaan tiet eivät olleet helpoimpia ajettavia olosuhteista puhumattakaan. Usein viikossa tehtiin kaksi reissua, jolloin kilometrejä kertyi Keron mukaan noin 6000.
– Kerran Norjan ja Suomen rajalla virtaava Tenojoki täytyi ylittää vähän eri tavalla, kun siltaa ei vielä ollut. Yli mentiin lautalla, johon yhdistelmäajoneuvo ei kuitenkaan mahtunut kokonaan. Auto täytyi saada ensin yli.
Auton saaminen lauttaan olikin helppoa, sillä sen sai vaan ajaa kyytiin. Perävaunun saaminen olikin haastavampi juttu. Kero onnistui "ajamaan" sen lauttaan jarrua käyttämällä. Lauttakaan ei ollut nykyaikaiset standardit täyttävä, vaan se toimi lihasvoimalla. Lautta täytyi siis soutaa virtaavan joen yli pitkän puukepin avulla raskas peräkärry kyydissä.
– Niin vain päästiin Norjan puolelle ja matka jatkui. Luulen, että olin ensimmäinen ja viimeinen, joka ylitti joen tällä tavalla, Kero muistelee.
Talvella mäkiset ja mutkaiset tiet vaativat erityisokemusta ratin takaa. Kero muistelee, että ensimmäisiä kertoja matkoilla hänen mukanaan olleet nuoremmat kuskit olivat ensin kauhun vallassa.
– Olivat he vähän kauhuissaan, kun ensimmäisiä autoja tuli vastaan. Kyllä ne siitä sitten rauhoittuivat, Kero naurahtaa.
– Mutta meni niitä kuskin puoleisia peilejä jonkin verran niillä kaikista kapeimmilla teillä.
Autoissa oli tuolloin kaksi vaihdelaatikkoa, joita sai Keron sanojen mukaan "hämmentää" pohjoisen ylämäissä raskasta kuormaa vedettäessä. Väärä liike väärässä kohtaa olisi voinut aiheuttaa mittavia vahinkoja.
– Ei auttanut tunaroida varsinkaan liukkaalla.
Lumivyöryjä Kero näki kaksi Norjan Yykeänperässä (Skibotn), mutta yhtäkään vaaratilannetta ei uran varrelle sattunut. Talvi asetti kuitenkin omat haasteensa ja riskinsä. Pakkanen paukkui ja välillä lumimyrsky pysäytti matkanteon. Kerran Keron autosaattue joutui odottamaan viikon samoilla leiripaikoilla aurausautoa, kun tiet katosivat lumen alle.
– Kävimme päivittäin katsomassa, olisiko aura-auto jo tullut, hän kertoo.
Kero muistelee, että pakkasta oli parhaimmillaan yli 40 astetta. Auton hyytyminen olisi noissa olosuhteissa ollut kohtalokasta. Nykyään vaaralliselta tuntuvat olemattomat yhteydet tien päältä. Radio kuului, mutta apua ei pystynyt soittamaan puhelimella.
– Ei meillä ollut muuta varustusta kuin päällä olleet vaatteet ja haalarit. Asutusta ei monesti ollut lähimaillakaan eikä matkapuhelinta oltu vielä keksittykään.
– Kerran Rovaniemen paikkeilla huomasin talon palavan. Pysäytin rekan ja juoksin talolle. Isäntä ei ollut huomannut vielä mitään, vaan istui kaikessa rauhassa olohuoneessa. Sanoin, että nyt kannattaisi tulla ulos. Eihän sille palolle voinut mitään tehdä, kun ei ollut puhelinta eikä sammutusvehkeitä, mutta isännän onneksi satuin oikeaan aikaan paikalle.
Moni Pohjois-Norjan keikoista oli kalanhakureissuja. Osa kalastajakylistä sijaitsi saarella, jonne mennään nykyisin tunnelia pitkin. Tuolloin vesikaistale täytyi ylittää lautalla. Kalaa haettiin ainakin Vuoreijasta (Vardø) ja Vesisaaresta (Vadsø).
– Sieltä haettiin, minne autolla vaan pääsi. Lastaus ja purkaminen tehtiin sekin itse. Oli kovaa jumppaa siirrellä 40 kiloisia kalalaatikoita, mutta ei me työtä pelätty, edelleen kovassa kunnossa oleva Kero sanoo.
Joskus rekan keula kääntyi kohti etelää. Pisimmillään Kero on käynyt Turkin Kurdialueilla, jonne vietiin Suomesta taloelementtejä. Tuo keikka oli hieman erilainen muihin verrattuna.
– Turkin reissulla ajoin vain päivät, mutta muuten työ oli ympärivuorokautista. Nukuimme maksullisilla ja valvotuilla alueilla, sillä ryöstetyksi joutuminen oli todellinen uhka.
Nähtävyyksiä ei tälläkään matkalla ehtinyt jäädä katselemaan sen pidemmäksi ajaksi. Usein paluumatka alkoi heti kuorman purun tai lastauksen jälkeen. Niin tälläkin kertaa.
– Matkaan meni muistaakseni 21 päivää, josta saimme palkaksi 4500 markkaa.
Keron mukaan työstä maksettiin urakkapalkkaa, joka oli sovittu etukäteen. Yli- tai yötyötunteja ei laskettu, eikä niistä maksettu ylimääräistä.
Matka etelään kulki ensin lautalla Saksan Lyypekkiin, josta matka jatkui autobaanaa pitkin Alppien juurelle Itävallan rajakaupunki Kufsteiniin. Postikorttimaisemien keskellä suunnaksi otettiin Torino. Kilometreissä mitattuna Eurooppaan suuntautuneet matkat olivat Pohjois-Norjaa pidempiä. Yhdellä matkalla 60-70-luvun Eurooppaa saattoi nähdä jopa 7000 kilometrin edestä.
– Torinoon ja Englantiin vietiin suomalaista lihaa ja joskus paluumatkalla haettiin jotain Suomeen tuotavaa. Joskus tein paluumatkalla koukkauksen Pariisissa, toisella kertaa jossain muualla. Kerran Tanskasta toin esimerkiksi minkkiverkkoa paluukuormassa.
Kero arvelee, että suurin osa tavarasta kulki tuolloin maata pitkin, eikä lentorahti ollut yhtä laajaa kuin tänä päivänä.
– Töitä riitti ja olis saanut ajaa jatkuvasti ympäri maailmaa. Olin valmis lähtemään mihin vaan, Kero sanoo.
Nyholmin vuosien jälkeen Kero palasi takaisin tuttuihin maisemiin Lapualle ja ryhtyi ajamaan Kontolalle lavettia vuonna 1976. Samalla ajomatkat lyhenivät, sillä valtaosa töistä tehtiin Suomessa ja Etelä-Pohjanmaan alueella. Enimmäkseen Kero ajoi Kontolalla murskaa, mutta mahtui Kontolan vuosiinkin erikoisia töitä. Esimerkiksi Lapuan keskustasta Kero muistaa siirtäneensä omakotitalon Alanurmontien varteen.
– Se on levein kuorma mitä olen vienyt. Talo oli noin kahdeksan metriä leveä ja korkea. Hyvin se oli rakennettu ja tuettu kyytiin, kun runko kesti kuljetuksen.
? Viikon kysymys ?
? Viikon kysymys ?