Lee­na Hjelt
@la­pu­an­sa­no­mat.fi

Tuuk­ka Rait­tiil­la on kak­si elä­mää. En­sim­mäi­nen päät­tyi Lot­ta-sis­kon kuo­le­maan.

Ai­van mah­dot­to­mil­ta­kin tun­tu­vis­ta asi­ois­ta voi sel­vi­tä. Mut­ta sel­vi­täk­seen ih­mi­nen tar­vit­see mui­ta ih­mi­siä, kan­nat­te­le­vaa ja eteen­päin pök­kää­vää, vä­lit­tä­vää yh­tei­söä.

Yh­tei­sön voi­maan Ete­lä-Poh­jan­maan hy­vin­voin­ti­a­lu­een eri­kois­sai­raan­hoi­don op­pi­lail­le tar­koi­te­tun sai­raa­la­kou­lun reh­to­ri Tuuk­ka Rai­tis us­koo ja luot­taa lu­jas­ti oman ko­ke­muk­sen­sa poh­jal­ta. Mut­ta tar­vi­taan myös it­sel­tä ky­kyä ot­taa vas­taan, ha­kea suo­jaa ja luot­taa.

–  Ih­mi­nen on poh­jim­mil­taan lau­ma­e­läin ja lau­ma­e­läi­mel­le on hem­me­tin tär­ke­ää ol­la osa jo­tain. Tämä on tär­ke­ää muis­taa nyt, kun hir­ve­äs­ti ko­ros­te­taan yk­si­löl­li­syyt­tä ja yk­si­lön­va­pauk­sia.

Kun Lot­ta-sis­ko jäi au­ton al­le tou­ko­kuus­sa vuon­na 1984, Tuuk­ka Rai­tis oli ti­lan­tees­sa mu­ka­na mo­pol­laan. Hän eh­ti juu­ri jar­rut­taa, mut­ta sis­ko ei. Tämä kuo­li seu­raa­va­na päi­vä­nä sai­raa­las­sa. Su­run li­säk­si hän on jou­tu­nut kä­sit­te­le­mään myös syyl­li­syyt­tä.

Sis­kon kuo­le­mas­ta tuli ra­ja­pyyk­ki, joka ja­kaa hä­nen elä­män­sä. On ai­ka en­nen ja ai­ka sen jäl­keen.

On­net­to­muu­des­ta pu­hu­mi­nen ei ole help­poa vie­lä­kään. Rai­tis sa­noo­kin, et­tä vaik­ka tra­ge­di­as­ta on 40 vuot­ta, se on hä­nel­le tie­tyl­lä lail­la ihan tuo­re. Hän ym­mär­tää esi­mer­kik­si, mik­si so­dan käy­neet su­ku­lais­mie­het pu­hui­vat so­das­ta vie­lä 1970-lu­vul­la kym­me­niä vuo­sia jäl­keen­päin.

Enää hän ei kui­ten­kaan mie­ti ta­pah­tu­nut­ta ihan joka päi­vä.

Rai­tis ei ”mök­kiy­ty­nyt” ei­kä kä­per­ty­nyt kuo­reen­sa, ku­ten ko­kee van­hem­mil­leen ta­pah­tu­neen. Pa­rin päi­vän pääs­tä on­net­to­muu­des­ta sei­nät al­koi­vat kaa­tua pääl­le. Hän läh­ti ys­tä­vän­sä Kuu­sis­ton Jar­kon luo, jon­ka kans­sa käy­tiin ly­hyt kes­kus­te­lu.

– Mei­dän Lot­ta kuo­li.

– Joo, mä tie­dän.

Sit­ten po­jat hyp­pä­si­vät mo­po­jen­sa kyy­tiin ja ajoi­vat ym­pä­ri ky­lää. Vain ajoi­vat, aje­li­vat. Rai­tis lii­kut­tuu muis­to­ja ker­ra­tes­saan.

– Vie­lä­kin muis­taa, mi­ten tär­keä se ka­ve­ri oli sii­nä. Olem­me yhä tosi hy­vät ys­tä­vät ja las­tem­me kum­mit.

Rai­tis pu­huu pal­jon ja mie­lel­lään it­sel­leen tär­ke­äs­tä asi­as­ta, las­ten ja nuor­ten mie­len­ter­vey­des­tä, mut­ta myös ai­kuis­ten – hän on pi­tä­nyt yk­si­tyisp­rak­tiik­kaa var­si­nai­sen palk­ka­työn­sä ohes­sa sii­tä läh­tien, kun val­mis­tui psy­ko­te­ra­peu­tik­si 15 vuot­ta si­ten. Jos pal­jos­ta pu­hees­ta yrit­tää poi­mia oleel­li­sen, sii­nä ko­ros­tuu eni­ten yh­tei­sön mer­ki­tys, sen tuki ja tur­va ja vä­lit­tä­vät ih­mi­set.

Yh­tei­sön jä­se­ne­nä Rait­tiil­la­kin oli on­ni kas­vaa ja myö­hem­min myös toi­pua. Oli su­ku­lai­set Lan­ki­lan­kos­kel­la, joka yhä on hä­nel­le ää­ret­tö­män tär­keä ja ra­kas paik­ka, ys­tä­vät La­pu­al­la, jal­ka­pal­lo­jouk­kue...

Il­man nii­tä ih­mi­siä hän ei tie­dä, mis­sä oli­si, niin ek­syk­sis­sä hän nyt ym­mär­tää nuo­re­na ol­leen­sa. Ja voi huo­nos­ti. On­net­to­muus oli li­säk­si myös vii­mei­nen niit­ti van­hem­pien avi­o­lii­tol­le. Rai­tis ko­kee, et­tei hei­dän per­hees­sään tra­ge­di­aa osat­tu kä­si­tel­lä.

– Van­hem­pa­ni oli­vat ihan hy­vää tar­koit­ta­via, kilt­te­jä ih­mi­siä, jot­ka var­maan sai­vat lap­set vä­hän tur­han nuo­ri­na ja Lo­tan kuo­le­maa he ei­vät kes­tä­neet. Kum­pi­kin kuo­li nuo­ri­na, noin 60-vuo­ti­ai­na.

Mut­ta ei mies­kään sii­tä kos­kaan pää­se yli. Sii­tä, mi­ten pi­te­li kuo­le­vaa sis­ko­aan sy­lis­sään ja yrit­ti vas­ta­ta tä­män ky­sy­myk­seen, mi­ten kävi, en tun­ne jal­ko­ja. Hän oli kah­dek­san­nel­la luo­kal­la kou­lus­sa, Lot­ta oli vuo­den nuo­rem­pi, tar­kal­leen ot­ta­en päi­vää vail­le.

– Iki­nä en sii­tä täy­sin yli pää­se, mut­ta sen kans­sa olen jo­ten­kin op­pi­nut elä­mään ja pär­jää­mään. Suru ja ikä­vä muut­ta­vat muo­to­aan.

Rait­tiin lap­suu­des­sa, sii­nä en­sim­mäi­ses­sä elä­mäs­sä, pais­toi ai­na au­rin­ko. Oli ai­na kesä ja hän oli La­pu­al­la, jon­ne van­hem­mat hä­net ja sis­kon­sa lä­het­ti­vät heti lo­mien alus­sa Hel­sin­gis­tä, jos­sa per­he asui vuo­si­kym­me­nen en­nen pa­luu­taan ta­kai­sin La­pu­al­le.

Elä­mä La­pu­al­la oli tur­val­lis­ta ja rau­hal­lis­ta.

– Lap­set sai­vat ol­la mitä oli­vat. Mei­dät otet­tiin mu­ka­vas­ti huo­mi­oon ja ky­syt­tiin, mitä kuu­luu.

Se oli myös lem­pe­än jämp­tiä, mitä ku­vaa hy­vin mum­min mo­nes­ti lau­su­ma vii­saus:

– Pi­tää ol­la sii­pi­än­sä myö­ren.

Toi­saal­ta oli va­paus.

– Lan­ki­lan­kos­kel­la olim­me kuin Me­lu­ky­län lap­set. An­na­lan ku­to­mon lan­ka­va­ras­tois­sa saim­me pe­mis­tää ja len­nel­lä kuin Tar­za­nit li­aa­neil­la ja ul­ko­na hy­pim­me kos­ken ki­vil­tä toi­sel­le. Olin kuu­lem­ma ai­na en­sim­mäi­se­nä aa­mul­la kuu­del­ta ylä­häl­lä ”et­tä ker­ki­ää ol­la”.

Rai­tis tun­nis­taa vie­lä­kin sen hai­keu­den, kun kesä oli ohi ja poi­kaa pan­tiin ju­naan ja mat­kaan ta­kai­sin ko­tiin.

– Se as­falt­ti­vii­dak­ko ja va­lot Hel­sin­gis­sä oli tosi kova kont­ras­ti elä­mään La­pu­al­la.

– Kun Lot­ta kuo­li, suku ot­ti en­tis­tä enem­män kas­vat­ta­jan roo­lia, vaik­ka se oli sii­hen­kin as­ti ol­lut mer­kit­tä­vä.

Rai­tis tuu­maa, et­tä noil­ta lap­suu­den ja nuo­ruu­den ajoil­ta hä­neen on vah­vas­ti is­kos­tu­nut se aja­tus, et­tä ih­mi­set pi­tä­vät toi­sis­taan huol­ta.

Hän on jäl­keen­päin poh­ti­nut elä­män­sä kul­kua, sitä, mikä osuus oli sis­kon on­net­to­muu­del­la, sen­jäl­kei­sil­lä sat­tu­muk­sil­la ja tär­kei­den ih­mis­ten oh­jaa­vil­la kom­men­teil­la oi­ke­al­la het­kel­lä.

En­nen yli­op­pi­las­kir­joi­tuk­sia La­pu­an lu­ki­on ruot­sin opet­ta­ja Lai­ta­mä­en Es­ko kävi Rait­tiin kans­sa kes­kus­te­lun.

– Is­tut­ti mi­nut pul­pet­tiin ja sa­noi, et­tä jos sinä nyt ot­tai­sit tä­män hom­man to­sis­sa­si ja lu­ki­sit kir­joi­tuk­siin, niin kyl­lä sinä sel­vi­ät täs­tä elä­mäs­tä ja si­nus­ta on vaik­ka mi­hin. Olin jo­ten­kin niin kor­vat le­vi­äl­lä, et­tä us­koin sitä. Se ko­lah­ti ja tun­tui, et­tä tuo ih­mi­nen oi­ke­as­ti piit­taa. Kir­joi­tuk­set me­ni­vät to­del­la hy­vin.

Kaik­ki Rait­tiin myö­hem­min te­ke­mät rat­kai­sut ei­vät suin­kaan ole ol­leet tie­toi­sia. Opet­ta­ja­kou­luun hän ha­keu­tui vä­hän va­hin­gos­sa toi­mit­tu­aan het­ken Vih­lan Tim­pan si­jai­se­na lii­kun­na­no­pet­ta­ja­na.

– Ajat­te­lin, et­tä iki­nä en opet­ta­jak­si ryh­dy, niin rank­ka se vuo­si mi­nul­le oli, mut­ta niin vain löy­sin it­se­ni syk­syl­lä OKL:stä.

Eri­tyi­so­pet­ta­jan am­mat­ti­tai­don hän hank­ki työs­ken­nel­les­sään sai­raa­la­kou­lus­sa Sei­nä­jo­el­la.

Sei­nä­jo­en Mart­ti­lan kou­lun tark­kai­lu­luo­kan opet­ta­ja­na tuli am­ma­til­li­ses­ti sei­nä vas­taan.

– Tun­tui, et­tä se oli lii­an rank­kaa ja et­ten jak­sa. Tun­tui, et­tä vain sel­vit­te­lin rii­to­ja ja rau­hoit­te­lin tint­tai­le­via lap­sia.

Taas siis tar­vit­tiin li­sä­op­pia, jot­ta voi­si pär­jä­tä yhä haas­ta­vam­min oi­rei­le­vien las­ten ja nuor­ten kans­sa. Niin­pä hän tuli hank­ki­neek­si psy­ko­te­ra­peu­tin am­ma­tin. Yk­si­tyisp­rak­tiik­kaa hän on pi­tä­nyt palk­ka­työn­sä ohes­sa jo 15 vuot­ta.

– Tyk­kään töis­tä­ni val­ta­vas­ti. En us­ko sat­tu­miin, jo­kin ali­ta­jun­ta mi­nua on oh­jan­nut. Vaik­ka ih­mis­mie­les­tä on val­ta­vas­ti tut­ki­mus­tie­toa, niin yh­tään ai­nut­ta ih­mis­tä ei voi lait­taa mi­hin­kään tiet­tyyn lo­ke­roon vaan kaik­kien kans­sa aloi­te­taan tyh­jäl­tä pöy­däl­tä. Sii­nä on se työn mie­len­kiin­to.

Tu­le­van vai­mon­sa Sa­rin hän ta­pa­si jo var­hai­ses­sa vai­hees­sa.

– Pe­las­tuk­se­ni on ol­lut to­pak­ka vai­mo.

Hän si­tee­raa va­paas­ti kir­jai­li­ja Ant­ti Tuu­ria.

– Poh­ja­lai­sis­sa mie­his­sä elää hul­luus, nai­sis­sa vii­saus.

Rai­tis muis­tut­taa, et­tä omaa his­to­ri­aan­sa ei voi ku­kaan muut­taa, mut­ta suh­tau­tu­mis­taan voi.

– Men­nei­syyt­tä on hyvä riit­tä­väs­ti ym­mär­tää, jot­ta siel­lä ei tar­vit­se ju­mit­taa. Jo­kai­nen päi­vä tar­jo­aa mah­dol­li­suu­den teh­dä rat­kai­su­ja, jot­ka joh­ta­vat pa­rem­paan. Se on toi­voa tuo­vaa.

Rai­tis myös ko­ros­taa sitä, et­tä olem­me kaik­ki oman elä­mäm­me ak­tii­vi­sia toi­mi­joi­ta. Hä­nel­lä on vah­va us­ko sii­hen, et­tä meil­le käy hy­vin.

Yk­si­lön­va­pauk­sien ko­ros­ta­mi­sen rin­nal­la on hyvä muis­taa, et­tä meil­lä on myös vel­vol­li­suus aut­taa ja tu­kea toi­nen toi­si­am­me.

– Mut­ta en minä mi­kään nai­i­vi uto­pis­ti ole, hän huo­maut­taa.

Tuuk­ka Rait­tiin aja­tuk­sia sai­raa­la­kou­lus­ta yn­nä muus­ta tääl­lä.