Jos­tain syys­tä ny­kyi­sin ei jak­sa in­nos­tua mis­tään. En tie­dä on­ko se iän mu­ka­naan tuo­maa har­kit­se­vaa mää­rä­tie­toi­suut­ta tai hen­kis­tä lais­kuut­ta mut­ta vii­mei­set asi­at, mis­tä muis­tan in­nos­tu­nee­ni, oli mus­ta-pu­na­vuo­ri­nen sa­tii­ni­tak­ki, jon­ka sain jos­kus 1970-80 tait­tees­sa, sekä lan­gal­li­sel­la kau­ko-oh­jauk­sel­la toi­mi­va leik­ki­ve­ne sa­mal­ta ajal­ta. Tak­ki jäi pie­nek­si vuo­des­sa ja vene up­po­si Tiis­ten­jo­el­la si­jait­se­vaan sa­vi­roup­piin al­le kuu­si tun­tia sen jäl­keen, kun pa­la­sim­me Jy­väs­ky­läs­tä luok­ka­ret­kel­tä, mis­tä olin sen hank­ki­nut. Per­seel­leen me­nee ai­na, kun in­nos­tuu lii­kaa.