Nur­mon­jo­en län­si­puo­lel­la Ru­haa asui iä­käs pa­ris­kun­ta Mii­na ja Mat­ti Syr­jä­lä. Hei­dän har­maa mök­kin­sä on edel­leen asu­mat­to­ma­na Kor­ven­mä­en jäl­keen Nur­mon suun­taan ole­vas­sa män­ty­met­säi­ses­sä rin­tees­sä.

Isä­ni oli so­si­aa­li­nen hen­ki­lö ja hä­nen vie­rai­lun­sa naa­pu­rei­hin oli lä­hes jo­ka­viik­kois­ta. Vas­ta­vuo­roi­ses­ti ky­lä­läi­set kä­vi­vät meil­lä muis­te­le­mas­sa men­nei­tä ai­ko­ja. Tie­tyt mie­het oli­vat sel­lai­sia, joi­den kes­kus­te­lu­ja isä­ni kans­sa piti jää­dä kuun­te­le­maan.

Yk­si var­ma ky­lä­vie­ras oli Ala­saa­ren Lee­vi. Sil­loin jä­tin läh­te­mät­tä ky­lil­le ja jäin ko­tiin kuun­te­le­maan hei­dän jut­tu­jaan. Ne oli­vat nau­ru­her­mo­ja kut­kut­ta­via ker­to­muk­sia elä­väs­tä elä­mäs­tä.

Isä­ni oli ker­ran taas pyö­räil­lyt Syr­jä­lään, nou­si pyö­rää ta­lut­tain mä­keä ylös, meni ovel­le ja ko­put­ti voi­mak­kaas­ti – ta­lon­vä­el­lä oli ni­mit­täin iän tuo­ma­na kuu­lo jo ai­ka ta­val­la huo­non­tu­nut. Ko­pu­tus oli kuul­tu, isä­ni as­tui si­sään, vaih­det­tiin nor­maa­lit ter­veh­dys­sa­nat.

Mat­ti pyy­si isää­ni is­tu­maan alas, hei­dän keit­ti­ön­sä oli var­sin pie­ni, mut­ta ihan pas­se­li kah­del­le van­huk­sel­le.

”Kas­su”, jol­la ni­mel­lä isää­ni pu­hu­tel­tiin, kuu­li kun mö­kin isän­tä sa­noi vai­mol­leen:

– Pis­tä­pä, Mii­na, ka­ha­vit tu­leel­le, niin saa­daan Kas­sun kans oi­kein hy­vät sum­pit juo­ta­vak­si! Toin ei­len Sei­nä­jo­en rei­sul­ta Osuus­kau­pas­ta pa­ras­ta sort­tia ole­vaa ka­ha­via. Re­si­rent­tiä on, isän­tä reh­vas­te­li.

Mii­na al­koi pyö­riä hel­lan ym­pä­ril­lä sy­tyt­tääk­seen sii­hen tu­let, avai­li Hög­for­sin luuk­kua ti­he­ään, kun tuli ei ot­ta­nut syt­ty­äk­seen. Ha­vait­si, et­tä lie­kin le­pa­tus al­kaa nä­kyä avo­nai­ses­ta tuh­ka­luu­kus­ta ja kyy­ris­tyi no­pe­as­ti alas pu­hal­taak­seen elä­mää tu­leen. Kuin­ka ol­la­kaan, hä­nel­tä läh­ti toi­ses­ta­kin pääs­tä va­roit­ta­mat­ta il­maa liik­keel­le. Pää­si re­hel­li­nen, kuu­lu­va pie­ru.

Mii­na miet­ti to­vin ja sai se­li­tyk­sen asi­as­ta val­miik­si.

– Ook­ko Kas­su hu­a­mi­oo­nu kun Mat­ti toi mul­le nämä ma­ta­lat pi­ak­sut ei­li­sel­tä Sei­nä­jo­en reis­sul­ta? On pik­kuu­sen pa­rem­paa nah­kaa, pak­kaa na­ri­se­maan näin uu­tuut­tan­sa. Ei­kö ne sii­tä ase­tu käy­tös.

Isä­ni ava­si suun­sa.

– Kuu­le Mii­na, jo­kai­nen ih­mi­nen saa uu­det piek­sut na­ri­se­maan, mut­ta har­va hai­se­maan!

– Tu­han­nen ru­maa­nen, kun Kas­su kuu­lit ”il­man kar­kaa­mi­sen”... Mii­na nau­roi.

Isä­ni kiit­te­li kah­vees­ta ja ke­hot­ti vas­ta­vuo­roi­ses­ti käy­mään ky­läs­sä.

Pau­li Knuut­ti­la

Ru­ha­laa­sis­ta kir­joit­ta­va Pau­li Knuut­ti­la on syn­ty­jään la­pu­a­lai­nen ja viet­tä­nyt nuo­ruu­ten­sa Ru­has­sa. Hän on ai­kui­si­kän­sä asu­nut Vaa­sas­sa. Kir­joit­ta­ja on ky­sy­nyt jut­tu­jen elos­sa ole­vil­ta hen­ki­löil­tä lu­van ta­ri­noi­den jul­kai­suun.